ROHTOJEN SOTA

Olipa kerran, kaukana idässä, seik­kai­le­va alkemisti ja maa­näyt­tei­den tonkija. Erään golf­ken­tän laidalta hän löysin kiin­nos­ta­van palan maata. Siitä hän löysi bakteerin, aivan uuden, ja antoi sille nimen - Strep­to­myces Aver­ti­mi­lis.

Sitten, al­ke­mis­tiys­tä­vien­sä kanssa hän vei maa­näyt­teen suureen Lännen maahan jossa tuosta palasta mutaa tehtiin voimakas lää­ke­roh­to.

Se oli rohto joka sopi moniin tauteihin, niin ihmisille kuin eläimille, ja niin suuri oli sen taika että pal­kin­nois­ta suurin annettiin sen löy­tä­jil­le.

                                          Alkemisti Satoshi Ösmura _ kuva Robert Grump

Suuressa Lännen maassa elämä kukoisti. Ihmiset elivät mukavaa, tur­val­lis­ta ja helppoa elämää. Heillä oli paljon mitä he tar­vit­si­vat ja vieläpä paljon enemmän.

Lännen maan ihmiset halusivat elämänsä tavan kestävän aina ja ikuisesti.  Siksi he va­lit­si­vat kes­kuu­des­taan par­haim­mat ja löivät heidät ri­ta­reik­si. Sitten he pyysivät heitä:

"Voi ritarimme, tehkää tu­le­vai­suu­des­ta ikuisesti parempi kuin menneestä."

Ja ritarit tekivät. 

Mahtavia linnoja ra­ken­net­tiin ri­ta­reil­le ja niitä kut­sut­tiin ins­ti­tuu­tioik­si. Itseään ritarit kutsuivat tie­de­mie­hik­si, bis­nes­mie­hik­si, vir­ka­mie­hik­si ja by­ro­kraa­teik­si. Heidän säihkyvät haar­nis­kan­sa olivat puvut ja puhtaat la­bo­ra­to­ria­ta­kit. Yleisesti hy­väk­syt­tiin, että näillä ri­ta­reil­la oli "oikea tieto". Ihmiset kutsuivat ri­ta­rei­taan eks­per­teik­si ja he näkivät että näin oli hyvä.

Linnan ritarit tekivät kansalle monia asioita heidän helppoa elämäänsä varten. Helposti purtavaa ruokaa, helposti kat­sot­ta­vaa viihdettä, helposti ym­mär­ret­tä­viä uutisia, helposti käy­tet­tä­viä aseita ja helposti pe­lat­ta­via vi­deo­pe­le­jä.

Ja jos joku silti tuli ah­dis­tu­neek­si, tekivät he helposti käy­tet­tä­viä opi­aat­te­ja ja fidget spin­ne­rei­tä.

Ja lännen ihmiset ra­kas­ti­vat ri­ta­rei­taan heidän tehtyään elämänsä vielä hel­pom­mak­si, mu­ka­vam­mak­si ja tur­val­li­sem­mak­si.

Ritarit ra­kas­ti­vat ylistystä. Mutta myös kri­tiik­kiä he kuulivat, jopa väitteitä siitä ettei heillä olisikaan "parasta tietoa"

Näistä väit­teis­tä he kau­his­tui­vat. Pi­tääk­seen maineensa "parhaan tiedon" hal­ti­joi­na, ritarit pys­tyt­ti­vät suuren temppelin kes­kusau­kiol­leen, ja tätä he kutsuivat kultaisen tiedon temp­pe­lik­si. (KTT)

Lännen maan ihmisille he ju­lis­ti­vat.

"Teidän tur­val­li­suu­ten­ne tähden, olemme pys­tyt­tä­neet kultaisen tiedon temppelin. Nyt olemme temppelin ritarit ja vain me val­mis­tam­me par­haim­man ja to­ti­sim­man tiedon. Näin me teemme, jottei mitään pahaa ja epä­mu­ka­vaa ta­pah­tui­si suuressa lännen maassa. Mutta kultaisen  tiedon temppeliä varten me tar­vit­sem­me hieman kultaa. Okei?"

Ihmiset hur­ra­si­vat sekä antoivat runsaasti kultaa, sillä he luottivat ri­ta­re­hin­sa ja pitivät heidän mukavista kek­sin­nöis­tään.

Mutta kaikki eivät hur­ran­neet.

Joillakin ri­ta­reil­la oli uuden ja tun­te­mat­to­man etsimisen intohimo sy­dä­mis­sään. He kokivat kultaisen tiedon temppelin estävän heitä, joten he lähtivät linnasta ja jatkoivat et­sin­tään­sä itse.

Vuodet kuluivat Lännen maassa, kunnes eräänä tummana talvena, saapui Lännen maahan tauti.

Lo­hi­käär­me se oli,  ja ihmiset suuressa lännen maassa pel­jäs­tyi­vät sitä suuresti, niin että en­sim­mäis­tä kertaa elä­mäs­sään he kokivat ves­sa­pa­pe­rin puutteen.

Ihmiset ryn­tä­si­vät linnan luokse ja ru­koi­li­vat ri­ta­rei­taan.

"Eks­pert­tim­me ja helpon elämämme antajat, tappakaa tämä lo­hi­käär­me!"

Ja ritarit vas­ta­si­vat.

"Älkää pelätkö, me tapamme lo­hi­käär­meen, kuten olemme aina tehneet."

Ja linnan ritarit kii­ruh­ti­vat se­koit­ta­maan aivan uu­den­lais­ta ja mahtavaa rohtoa Lo­hi­käär­meen sur­maa­mi­sek­si.

Mutta aniharva suuressa lännen maassa todella tiesi, kuinka mo­ni­mut­kai­sek­si oli al­ke­mis­tin työ käynyt linnan muurien si­sä­puo­lel­la ja kultaisen tiedon temp­pe­lis­sä.

Ritarit olivat saaneet ihmisiltä jo runsaasti kultaa. Siksi linna oli kasvanut suureksi, ja lukuisia uusia torneja, nor­sun­luus­ta veis­tet­tyi­nä, oli pys­ty­tet­ty linnaan.

Myös ri­ta­rei­den määrä oli kasvanut. Heitä istui nyt monien pyöreiden pöytien äärillä jotka toimivat monilla uusilla alkemian aloilla.

Nyt mukana oli julkinen huutelu, jota kut­sut­tiin mediaksi. Sekä kullan kierrätys jota kut­sut­tiin pörssiksi. Ja kun myös kuninkaat sekä ku­nin­gat­ta­ret, joita kut­sut­tiin po­lii­ti­koik­si, olivat ryhtyneet istumaan samoissa pöydissä, ja kun ritarit vaih­toi­vat pöytiä nopeammin kuin pukivat haar­nis­koi­taan, alkoi se kaikki olla jo niin paksua itseensä kier­ty­nyt­tä kaaosta, että ne muutamat re­hel­li­set jotka linnan sisälle näkivät, puistivat päätään ja sanoivat... "Voi vittu mikä soppa."

Suuri määrä riitaa ja tur­na­jais­ta tapahtui linnan muurien sisällä ri­ta­rei­den tais­tel­les­sa siitä, kuka pääsee lä­him­mäk­si kultaista tietoa. Ja tässä kil­pai­lus­sa, eivät he enää nähdä kultaisen tiedon temppeliä totuuden lähteenä, vaan lähteenä omalle mai­neel­leen omassa nor­sun­lui­ses­sa tor­nis­saan.

Niinpä aikojen kuluessa, temppelin ritarit, vaikka aivan ta­val­li­sia ihmisiä olivatkin, unohtivat  että tieto on rajatonta ja alati kasvavaa, ja siksi he lopulta erottivat toi­sis­taan tiedon ja viisauden.

Ja sel­lai­sek­si kasvoi heidän yl­pey­ten­sä, että eräs heistä julisti linnan parvelta. "minä olen alkemia" ikään kuin hän olisi jumalaksi ju­lis­tet­tu.

Mutta silti ihmiset hur­ra­si­vat, sillä he olivat niin kasvaneet luot­ta­maan kaikkeen mitä linnan sisällä tapahtui, ja vielä enemmän he ri­ta­rei­taan ra­kas­ti­vat kun nämä sanoivat:

"Teidän kul­las­tan­ne, me ku­kis­tam­me lo­hi­käär­meen ja pa­lau­tam­me teille mu­ka­vuu­den ja hyvin voinnin ikui­suu­dek­si."

Mutta sillä aikaa, nuo uteliaat ja seik­kai­lul­li­set ritarit, ne jotka olivat linnansa hylänneet, olivat tutkineet lo­hi­käär­meen hännästä ham­pai­siin. He olivat ko­keil­leet uusia aseita, ja kuinka ollakaan, he huo­ma­si­vat bakteerin idän golf­ken­täl­tä, Strep­to­my­ses aver­ti­mii­lik­sen, voivan kukistaa lo­hi­käär­meen.

Ja niin nuo ritarit kii­ruh­ti­vat suureen linnaan ja kol­kut­ti­vat porteille.

                                                       "No, onko se sitten hyvä?"

"No, onko se sitten hyvä?" kysyivät temppelin ritarit kuul­les­saan bak­tee­ri­roh­dos­ta.

"On! Se on tosi hyvä!" vas­ta­si­vat ritarit portilla.

"Mutta, onko siinä kultaisen tiedon temppelin leimat? Entä muniiko se kultaisia munia?" kysyivät temppelin ritarit epäillen.

"No ei, se on oi­keas­taan vain tomua maasta. Mutta se on tör­ky­hal­pa!"

"Kuinka me voimme tuottaa hy­vin­voin­tia ja turvaa ihmisille jos se ei muni kultaisia munia?"

"Se on hyvä niin kuin se on. Oi­keas­taan se muuttaa lo­hi­käär­meen vain korp­pi­kot­kak­si."

Siitä temppelin ritarit kau­his­tui­vat.

"Ei" he huusivat "Lo­hi­käär­me on mahtava. Se on tul­ta­syök­se­vä ja lapsia syövä hirviö. Sitä vastaan tehtävään rohtoon tarvitaan paaaljon kultaa.."

"Emme suinkaan sano ettei rohtonne olisi väkevä, mutta jos vielä käytämme lisäksi tätä bak­tee­ri­roh­toa, on lo­hi­käär­meel­lä oi­keas­taan vain pa­han­ha­jui­nen hengitys..."

"Ei. Maasta tongitut rohdot eivät toimi.  Lo­hi­käär­me­roh­to tarvitsee paljon kultaa ja ritareita val­koi­sis­sa la­bo­ra­to­rio­ta­keis­sa. Kaikki tietävät sen. Se on...  onn... suuressa tiedossa!"

"mutta... kuinka voitte tietää lo­hi­käär­mees­tä kaiken?"

"Koska meillä on linnamme temp­pe­lis­sä kaikki tieto."

"Kaikki? Saako sen nähdä?"

"Ei. Menkää pois."

Ja niin linnan portit sul­keu­tui­vat ritarien edestä.

Kuultuaan rohdosta joka olikin maata eikä kultaa,  olivat temppelin ritarit jär­kyt­ty­nei­tä. He jatkoivat työtään oman rohtonsa parissa. Siihen kului vuori kultaa sekä uusimmat nor­sun­luis­ten tornien in­no­vaa­tiot. Rohto sai juh­lal­li­ses­ti KTT:n leiman ja jaettiin ihmisille käy­tet­täk­si.

Kansa otti rohdon vastaan suurella innolla. He näkivät sen taian toimivan, ja siitä he ylistivät ri­ta­rei­taan suuresti.

"Ihmisen luoma ihme tämä totisesti on! Meidän mah­ta­vil­ta temp­pe­riri­ta­reil­ta!"

Mutta... sitten kävi ilmi, että lo­hi­käär­me kasvatti uusia päitä. Eikä temp­pe­li­ri­ta­rei­den rohto toi­mi­nut­kaan kuten piti, vaan sitä jou­dut­tiin käyt­tä­mään uudestaan ja uudestaan... 

Temp­pe­li­ri­ta­rit ju­lis­ti­vat kansalle.

"Älkää hätäilkö! Tarvitaan vain hieman lisää kultaa ja aikaa"

Silloin ihmisistä  ute­liaim­mat ryhtyivät katsomaan muita vaih­toeh­to­ja. Heidän katseensa osui bak­tee­ri­roh­toon. Ja kun he näkivät, miten sitä me­nes­tyk­sel­lä käy­tet­tiin suuren läntisen maan rajojen ul­ko­puo­lel­la... alkoivat he tehdä ky­sy­myk­siä ja niin alkoi...

... Rohtojen Sota.

Kun temp­pe­li­ri­ta­rit tajusivat bakteerin idästä todella kykenevän lyömään lo­hi­käär­meen, tajusivat he miten tuo tieto saisi heidät näyt­tä­mään hölmöltä kansansa silmissä. 

Mutta ennen kaikkea he tajusivat voivansa menettää kultaiset munansa joita heidän oma rohtonsa heille muni...

Niin temp­pe­li­ri­ta­rit istuivat samoihin pöytiin sa­dun­ker­to­ja­ri­ta­rei­den kanssa. Ja yhdessä he ryhtyivät kertomaan satuja itäisestä bak­tee­ris­ta.

Ensin se ei ollut edes vale. Vain pieni säle sanaa, tai vain pieni linnun twiittaus. Mutta pienistä valheista kasvoi suuri valhe, suurempi kuin mahtavin mammutti, ja sen näh­des­sään oli pian lähes mah­do­ton­ta uskoa kat­so­van­sa valhetta.

Bak­tee­ri­roh­dos­ta sa­dun­ker­to­jat ju­lis­ti­vat...

"Hevosille se on, ja ihmisen vatsan se ripulille saa. Hävetköön se hölmö, joka uskoo sillä lo­hi­käär­meen ku­kis­ta­van­sa."

Niin valheet alkoivat myrkyttää ihmisten kielet... ja myös temp­pe­li­ri­ta­rei­den rohdosta kasvoi valheita...

"Myrkkyä se on, tehty meitä sur­maa­maan, jotta pahat temp­pe­li­ri­ta­rit voisivat maailmaa johtaa ja orjuuttaa!"

Niin jatkui rohtojen sota, ja sille jonka silmissä vielä asui tark­kaa­vai­suus, näkyi kuinka Lo­hi­käär­me, temp­pe­li­ri­ta­rit ja rohdot, olivat yhdessä luoneet pahan taian, kuin mustan pilven ihmisten mieleen.

Ja pahinta tuossa taiassa oli se, että ihmiset me­net­ti­vät kykynsä nähdä totuutta ja ihmettä elä­mäs­sään. Siksi, vaikka ihmiset kuu­li­vat­kin toden sanoja kum­mas­ta­kin rohdosta, eivät he niihin tahtoneet uskoa vaan va­lit­si­vat omasta suustaan toisten sinne laittamia valheita pu­hut­ta­vak­seen.

Ja lopulta oli suuri lännen maa sakeana syyttäviä sormia sekä likaisia sanoja, eikä ke­nel­lä­kään ollut enää mie­les­sään iloa.

Mutta oikean tiedon temp­pe­li­ri­ta­reis­ta pahimmat, näkivät miten se oli hyvä, sillä kun ihmiset kutsuivat toisiaan hölmöiksi, eivät he nähneet heidän höl­möyt­tään.

Si­tä­pait­si he saat­toi­vat tehdä vuo­rit­tain lisää kultaa tekemällä on­net­to­mil­le ihmisille uusia rohtoja ja leluja.

Niin oudoksi muuttui totuus rohtojen sodassa, että harva enää tiesi mikä oli totta, eivätkä ihmiset enää luot­ta­neet toiseen, ja siksi monista tuntui elämä tur­vat­to­mal­ta. Rohtojen sodassa kaikesta tuli pro ja anti, musta ja valkea, tai oikea ja vasen.

Rohdoista huo­li­mat­ta ihmisiä pelotti ja ahdisti yhä enemmän. Ja koska ihmisen sydämessä tur­val­li­suus ja luottamus lepää totuuden päällä, ryhtyivät ihmiset hakemaan turvaa siitä ainoasta paikasta missä uskoivat totuutta olevan - oikean tiedon temp­pe­li­ri­ta­rien linnasta.

Mutta linnan kuninkaat ja ku­nin­gat­ta­ret, tai po­lii­ti­kot, kuten heitä kut­sut­tiin, eivät tienneet mitä tehdä. 

He eivät tahtoneet näyttää hölmöltä kansan edessä, ja siksi yltyi hätä heidänkin sy­dä­mis­sään, sillä kukapa tahtoisi valita ku­nin­kaak­seen hölmön?

Siksi he  ryhtyivät käyt­tä­mään oikean tiedon temppelin leimaa itse. Ja koska ihmiset halusivat turvaa, tekivät he päätöksiä kuten kansa halusi, hyläten totuuden tur­val­li­suu­den hyveen vuoksi. Ja niin heitä neuvoivat myös rohtoa val­mis­ta­vat temp­pe­li­ri­ta­rit, jotka näkivät, että näin he saisivat pitää kultaiset munansa.

He sanoivat ihmisille

"Vain temppelin rohto on oikea ratkaisu. Sitä kaikille ja vain siten lo­hi­käär­me lentää pois!"

Ja ne jotka kysyivät järjen valo sa­nois­saan...

"Emmekö tar­vit­sisi kaikki rohdot tähän tais­te­luun? Kultaiset ja maasta kai­ve­tut­kin?"

heidät vai­en­net­tiin...

ja näin antoivat lännen vapaat ihmiset pois va­pau­ten­sa, uskoen kaiken mitä linnan kuninkaat heille kertoivat.

Ja niin näytti tark­kaa­vai­sel­le silmälle, että rohtojen sodassa hullut uskoivat olevansa järkeviä, ja järkevät alkoivat epäillä olevansa hulluja.

Aikaa kului, ja eräänä myö­häi­se­nä iltana oikean tiedon temppelin ritarit pelasivat golfia. 

Ja niin olivat heidän silmänsä täynnä kullan ki­mal­lus­ta, etteivät he enää kyenneet näkemään ratansa ul­ko­puo­lel­le, missä luonto lepäsi rauhassa ihmisten toimista sivussa.

Ja siksi oli heidän mie­les­tään lo­pul­li­ses­ti kadonnut tärkeä totuus - että luonnossa, ihmeet ovat luon­nol­li­nen juttu.

Ja heitä katsoi joku sen kaiken vielä ymmärtävä, itsekseen virkkoen:

"Kaikki tämä typeryys syntyi, koska ihmiset suuressa lännen maassa ovat niin tottuneet helppoon elämäänsä, ja siksi uskovat että suuressa lännen maassa olisi ai­noas­taan hyvää. Eivätkä he siten kyenneet uskomaan maastaan ja lin­nois­taan mitään pahaa, eivätkä itsestään myös.

Eivätkä he siksi nähneet, ettei taistelu ollut rohtojen välinen, vaan taistelu oli sota ihmisen itsensä sisällä, itseään vastaan."

Kun temppelin ritarit lo­pet­ti­vat pelinsä, laski aurinko suuren lännen maan ylle ja yöstä näytti tulevan erittäin tumma ja synkkä.

Mutta... jotkut valoisat silmät näkivät, että strep­to­myces aver­ti­mi­lis ei ollut ihme vain ihmisen keholle, mutta ihme myös mielelle, sillä se voisi rikkoa mustan taian jonka lo­hi­käär­me oli ihmisten mieliin luonut.

Mutta kuinka tuo ihme teh­täi­siin, jää vielä näh­tä­väk­si, sillä lo­hi­käär­meen taika on ihmisen luoma ja siksi tuo ihme on ihmisen myös itse tehtävä.

                                                   Streptomyces Avertimilis Ivermectina